Muutama vuosi sitten vanhin poikani, silloin yli parikymppinen, kysyi neuvoani tietyn Beatles-biisin löytämisessä, juuri ennen spotify-aikakautta. Istuin työpöytäni ääressä, takanani isohko kokoelma cd-levyjä, ja alahyllyllä vielä rakkaimmat vinyyli-LP:tkin. Kerroin pojalleni, että kyseinen Beatles-laulu löytyy ”valkoiselta tuplalta”. Poitsu siirtyi hyllylle ja nopeasti löysikin etsimänsä cd:n, otti mukaansa ja poistui omaan huoneeseensa siirtämään biisiä pienelle iPodilleen, joka oli kova sana silloin taltiointipuolella.

Pienen hetken päästä poika palasi Beatles-cd:täni kädessään heiluttaen, ja kysyi: ”Mihin mä paan tän”? Sanoin, että ”hyllyyn tietty, samaan paikkaan mistä otitkin sen”. Hymy levisi jälkikasvuni naamalle, ja hän totesi: ”Ai niin, sä keräät näitä.”

Niinpä niin, ymmärsin olevani vanhanaikainen keräilijä, joka ei lataa musiikkia millekään taskukuljetettavalle laitteelle, pidän originaalilevyjä hyllyssä ja haikailen aikaa, jolloin oli vain vinyylejä, isoja hienoja kansikuvia, jotka tutkittiin läpikotaisin moneen kertaan, puhumattakaan soittokerroista!

Pojan suhtautuminen cd-levyyn esineenä, jota pidetään (hah) hyllyssä, kertoo hyvin yleisemminkin cd-levyn esinearvon katoamisesta. Ymmärrettävästi tekninen kehitys kulkee kulkuaan ja avaa näitä uusia mahdollisuuksia ladata “kamaa”.

Ei voi olla helppoa taistella cd-levyn itseisarvon puolesta, kun esim. meidän ikioma Nokiamme kauppasi taannoin uusia puhelimiaan isoilla kampanjoilla, joissa puhelimen hinnan mukana, kylkiäisenä ikäänkuin, tulee miljoona biisiä. Mikä silloin onkaan musiikin arvo, tällaisessa arvomaailmassa. Ilmaista kertakäyttökamaa!!!

Ollaan tässä tietty itsekin syypäitä musiikin arvostuksen muuttumiseen, liikaa merkityksettömiä levyjä joka genressä, onnistumisprosentin ollessa keskimäärin 15–20 prosentin luokkaa. Täytettiin ahdasta pientä kotimaista markkinaa iskelmä- ja rokkilevyillä, joita saattoi tehdä kuka vaan vähän julkisuuteen päässyt b-brother, missi tai urheilija, tosi-tv-tähti, kilpailuvoittaja ja vielä eri määrä prinssi-prinsessojakin. Sisällöistä ei niin väliä, sillä populismi ja julkkiksen ajankohtaisuus toi myyntiä riittävästi. Kertakäyttökamaa!!

Aikaa myöten sisällöttömyys ei jää yleisöltä huomaamatta, ja se antaa kuvaa kotimaisesta musabisneksestä. Ehkäpä tänä päivänä moni ajatteleekin musiikkia eri tv-formaattien jatkeeksi, käyttöaineeksi ohjelmissa, joissa tehdään vanhoista hittibiiseistä eritasoisia karaoke- tai uusioversioita, ja yhdistetään samaan ohjelmaformaattiin eri genreistä tulevia, eri-ikäisiä artisteja. Hyvää tässä alan kurimuksessa on tietty joidenkin tv-ohjelmalevyjen valtava myynti.

Henkilökohtaisesti liputan kuitenkin korkeammalle niiden artistien arvon, jotka tulevat vielä esiin ja pinnallekin vanhaa perinteistä, tv-kilpailutonta tietä, jossa rakennetaan uraa vuosiksi eteenpäin, ja kestetään ensilevyjen tahmea myyntikin. Artistien pitkä ura antaa meille biisintekijöillekin paremman mahdollisuuden säilyä tässä ammatissa.

Ja siksi lippu ylös rohkeille projekteille ihan viime aikoina: Willbergin Pepen Saimaa, siis Mikkolan Matin, sekä Irina Björklundin ranskankielinen tunnelmalevy. Kannattaa siis erottua, tavalla tai toisella, mieluiten laadulla!

Hyviä räppejä, hiphoppeja ja poppeja kaikilta matkaan!

Esa Nieminen
Kirjoittaja on säveltäjä, tuottaja ja Elvis ry:n hallituksen jäsen